tiistai 23. helmikuuta 2010

Kristityn vaellus

Useimmiten kuvailen uskoani matkana. John Bunyanin tapaan joskus filosofoin sillä, onko tämä unta vai millainen matkan luonne oikeastaan on. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että kysymys on vaeltamisesta.

Bunyanin kertomukseen liittyen pidän tärkeimpänä, että ahtaalta portilta ei käännytetä ketään pois. Päämäärästä ajattelen samaan tapaan: Toivon siellä näkeväni elävänä hänet, joka riippui ristillä kuolleena. Siinä on matkan ja näkemisen ero. Vaeltaminen on vielä risti, päämäärä on taivas ja pelastus.

Muutamia seurauksia tästä on myös näkemykseeni seurakunnan tehtävästä. Lapinjärven kirkossa on vanha puinen krusifiksi, jonka pystypuussa, Jeesuksen jalkojen alla, on sinisellä pohjalla pääkallo ja luut. Se on vuosisatojen takainen kuva Jeesuksesta kuoleman voittajana. Maailman väkivallan ja pahuuden keskellä tämä uhri on ymmärrettävä kertakaikkisena. Meidän ei sitä tule enää maalailla enemmäksi vaan kiinnittää katse eteenpäin.

Papille olisi tärkeintä saada aikaa olla ihmisten kanssa, kuunnella heitä ja olla aikaa yksin kirkossa, huokailla Jumalalle näitä arkivaelluksen asioita. Demokratia on välttämätöntä mutta papin tehtävästä se joskus tuhoaa olennaista läsnäoloa.

Yhä enemmän ajattelen erilaisten hallinnollisten visioiden edessä sitä, että on hyvä että meillä on kirkkoja. Jokaisella kirkolla pitäisi olla oma pappi. Kirkko ympäristöineen olisi kristillisen yhteisön mitta.Putoamme liian helposti laihan seurakuntademokratian myötä siihen loukkuun, että aktiiveista tulee uskovien mittapuita - vaikkeivät he itse mittapuiksi tahdokaan.

Kirkon kynnys on ihmisten maailmassa aina olemassa. Toivoisin vain, että kynnys olisi oikeassa paikassa, ahtaan portin kohdalla. Sen jolle tullaan tosissaan ja tietoisina siitä, että vain Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa merkitsee polun alkua ja sillä pysymistä. Mitään muita – ihmisten asettamia – pääsyvaatimuksia portilla ja polulla ei ole.Tämän Jumalan hyvyyden näyn kirkastamisessa näen kristityn tehtäväni.

Matti